Tällaisen jutun toimittaja teki, taitaa tulla jo huomiseen hesariin: Kuohuviinillä täytetyt muovimukit kopsahtavat yhteen. On juhlapäivä.
Entiset kauppatieteiden opiskelijat ovat kokoontuneet pelaamaan salibandya viidenkymmenen vuoden ajan joka perjantai aamukahdeksalta. Niin myös tänään.
Monet pelaajista ovat tosin vaihtuneet. Jotkut ovat vammautuneet, toiset kuolleet. Mutta yksi alkuperäisistä perjantaisählyn pelaajista on sinnitellyt läpi vuosikymmenet.
Emeritusprofessori Mika Pantzar, 70, on palannut aina kentälle, vaikka eturistiside on mennyt ja nilkka murtunut.
Vuosien varrella opiskelijasählystä tuli professorisählyä, kun tohtorit pääsivät elämässä eteenpäin. Suurin osa nykyisistä perjantaisählyn pelaajista on Aalto-yliopiston henkilökuntaa.
Pantzarin opiskeluaikaisia pelaajia ei enää ole mukana. Hän pelaa koko ajan nuorempien ja nuorempien kanssa.
Hyväkuntoiset kolmekymppiset ovat hänestä parhaita ja pahimpia vastustajia.
”He ovat myös pelottavia pelaajia. Monet ovat tulleet jääkiekosta. Sähly on vähän erilainen kontaktilaji.”
Kentältä kuuluu riemukasta huutoa.
Espoon Otahallissa käytävää peliä on kulunut vasta noin minuutin, kun Pantzar tekee ensimmäisen maalin.
Maalinteko koukuttaa professoria.
”On se vain niin, että se tuntuu hyvältä. Se on tällaiselle seitsemänkymppiselle kivaa, kun nuoret kaverit kehuvat hienoa maalia.”
”Laita lehteen, että maali syntyi mun syötöstä”, Esko Korvinen sanoo.
Paidat kostuvat, otsat kiiltävät. Konkari katsoo urheilukelloaan. Syke on 166.
Pantzar on aina ollut maalinnälkäinen. Mutta niin totista pelaaminen ei ole, että yöunet menisivät, vaikkei maalia tulisi. Tai niin hän väittää. Sitä ei ole todistettu, sillä maaleja tulee kuulemma joka kerta.
Tyydytystä tuovat myös onnistuneet syötöt, jotka johtavat maaliin.
”Olen siinä mielessä ehkä pikkaisen epäitsekkäämpi kuin aiemmin.”
Pallo lentää katsomoon. Kyllä sählyssäkin sattuu ja tapahtuu.
”Ainakin kaksi on käynyt silmäkirurgilla. Minä olen toinen heistä”, sanoo nuoremman polven sählyn pelaaja Jonna Söderholm.
”Rapatessa roiskuu niin kuin kaikessa urheilussa.”
Moni pelaajista on ottanut opikseen. Silmiä suojaavat turvalasit.
Suhtautuminen pelaamiseen on muuttunut monella tapaa, Pantzar sanoo.
Aiemmin hän otti nykyistä enemmän riskejä. Nyt kilpailemista tärkeämpää on yhdessäolo. Pelaajat siirtyvät pelin jälkeen puimaan maailmanmenoa kahvikupin äärelle.
”On kivaa, että on jokin laji, joka ylläpitää kaverisuhteita.”
Kentän laidalle istuu entinen jääkiekkoilija Kalle Toiskallio. Perjantaisählyä hän on pelannut 32 vuotta. Hänestä parasta lajissa on yliopistojengi.
”Täällä on fiksuja tyyppejä, joiden kanssa voi keskustella muustakin kuin SM-liigasta. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä, ei vain öyhötetä.”
Söderholm komppaa pelikavereitaan.
”Täällä on hirveän kivaa porukkaa. Se on se juttu, joka tästä tekee hauskaa.”
”Eipäs, kun maalit”, Pantzar sanoo.
”Haluaisin ilmiantaa täältä yhden Mika Pantzarin, joka puhuu vastustajille”, Söderholm vastaa.
Perjantaiperinne alkoi syksyllä 1976.
Pantzar oli pelaamassa muiden opiskelijoiden kanssa sisäjalkapalloa parikymppisenä pojankloppina, kun silloisen Helsingin kauppakorkeakoulun liikuntasihteeri Martti Kyykoski toi energisille nuorille kassillisen ennennäkemättömiä sählymailoja.
Mailat olivat tosin kehnoja, Pantzar sanoo.
”Ne olivat löysiä letkumailoja. Ei niillä oikein osunut palloon tai ainakaan pystynyt laukaisemaan tai mitään temppuja tekemään.”
Intoa silti riitti. Sähly oli leikkimielinen laji, jota tytöt ja pojat pelasivat keskenään ilman otsaryppyjä.
Laji kehittyi, kun perjantaisählyn alkuperäiseen joukkoon kuuluneet salibandyvaikuttajat Jarmo Perttilä ja Heikki Vienola alkoivat nuorina valmistaa itse mailoja.
Pantzar haluaakin näin juhlapäivänä oikoa yleistä väärinkäsitystä, joka sählyn alkuaikoihin liittyy. Hänen mukaansa Suomessa elää harhakuvitelma siitä, että laji tuli Suomeen, kun Salibandyliitto perustettiin vuonna 1985.
Todellisuudessa sähly kehittyi yliopistopiireissä.
Ensimmäiset mailat Helsingin yliopiston opiskelijoille toi Tukholmasta Opiskelijoiden liikuntaliiton pääsihteeri Risto Nieminen 1974.
”Kyllä laji syntyy ihmisistä, vasta sitten syntyy liitto”, Pantzar sanoo.
1990-luvulla sählyn suosio kasvoi, kun suuri lama tyhjensi tehdashalleja ja muutti niitä pelipaikoiksi. Aluksi koulujen vahtimestarit vastustivat lajia. He pelkäsivät, että mailat naarmuttavat liikuntasalien puulattiat pilalle.
Liikunnanopettajat puolestaan yrittivät estää poikia pelaamasta, koska nämä eivät halunneet muuta tehdä kuin pelata sählyä. Kärrynpyörät eivät enää kiinnostaneet.
Peli päättyy ja blanc de blancs -pullo poksahtaa auki.
”Miksi me vasta tässä vaiheessa otetaan”, Mikko Leppämäki kysyy.
Seuraa naurua ja epämuodollinen puhe. Pantzar kertoo ostaneensa juuri kaksi uutta maailmaa.
”En mä vielä tätä lopeta. Katsotaan, kauanko mailat kestävät.”
Pantzar sanoo nauttivansa siitä, että perjantaisählyssä on edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeen rentoa opiskelijameininkiä.
”Pelaamme ilman sääntöjä, puhumme ja huijaamme. Oikeassa pelissä valmentaja käskisi keskittymään pelaamiseen